Aattelin nyt vielä viimesen kerran täältä jenkeistä kirjotella blogiin.. Lähtöön on siis 5 päivää jäljellä ja mulla on tosi haikeet fiilikset. Just nyt tuntuu siltä etten haluu mennä ollenkaan kotiin ja haluun jäädä tänne loppuelämäkseni haha. Tiiän että kotona on kaikki ihanat kaverit ja perhe oottamassa, mikä tekee lähdöstä pikkusen helpompaa, mutta silti se tulee olee kyllä tosi vaikeeta. Mulla on onneks aika paljon ohjelmaa loppupäiviks, mikä on hyvä nii en ehi ajatella lähtemistä niin paljoo. Pitäis tosin varmaan alkaa myös vähän pakkailemaan, en oo vielä alottanut ollenkaan heehe jätän pakkaamisen aina ihan viime hetkelle.
Suoraan sattuna kotiin meneminen myös vähän pelottaa mua. Mitä jos musta tuntuuki etten enää kuulukkaan sinne? Tai mitä jos tuntuu et kaikki kaverit ja läheiset on muuttunu, vaik oikeesti se onkin mä joka on muuttunut? Mua myös pelottaa kulttuurishokki, joka mulla ihan satavarmasti tulee. Luultavasti kaikki tavat ja normaalit asiat ärsyttää, ja tuntuu että ne on tällä jenkeissä niin paljon paremmin. Eilen just tapasin suomalaise vaihtarin joka oli täällä samassa paikassa viimevuonna ja se kerto että sillä meni yli 2 kk sopeutua takasin Suomeen.
Multa on enemmän kun pari kertaa kysytty et miks ihmeessä en muka haluis mennä mennä kotiin mun perheen ja kavereiden luokse? Tai et miks et haluu tulla takas, sun elämä on täällä Suomeessa? Mut tosi asia on se että tällä hetkellä mun elämä on täällä. Tää paikka on mun koti. Mulla on perhe täällä, ja mulla on kaverit täällä. En yritä sanoo et mun kaverit ja perhe täällä ois mitenkään parempia kun ne Suomessa olevat, mutta niiden ihmisten takia tää paikka on mun koti, ja ne on mulle niin tärkeitä. Kymmenen kuukautta kuulostaa aika lyhyeltä ajalta, mutta siinä ajassa ihmisistä ehtii tulla tosi rakkaita ja tärkeitä.
Kaikista kamalinta täältä lähdössä on se, etten tiä milloin nään nää ihmiset uudestaan. Oon suunnitellut tulevani ens kesänä moikkamaan mutta vuosi on pitkä aika, enkä ikinä tiiä mitä kaikkea vuoden aikana tulee tapahtumaan, jotenka siitäkään en oo satavarma. Näinä vikoina päivinä mun milessä on monta kertaa käyny että ei ois pitäny tulla tänne ollenkaan, koska sit ei ois myöskään ikinä pitäis lähteä täältä pois. Oon kuitenkin niin ilonen että tulin, tää vuosi on opettanu mulle niin paljon, must tuntuu myös et oon kasvanu ja muuttunu ihmisenä paljon. Välillä musta tuntu et tänne tuleminen oli huonoin idea ikinä, mutta oikeesti se oli mun elämän paras päätös. Oon niin kiitollinen mun vanhemmille jotka teki tän mulle maholliseks, ja myös kaikille kavereille jotka on sieltä Suomesta tukenu mua, ku mulla on ollu huonoja päiviä.
Nyt lähen nukkumaan ja nauttimaan mun ihanasta omasta parisängystä, jota mulla tulee niin ikävä ku meen takas Suomeen haha. Yritän vielä Suomesta kirjotella pari kertaa blogiin! heipsu
-Maria
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti